Vuosi elämästä.

Isän kuolinpäivä oli eilen. Ensimmäinen vuosi siis ohi. Vuoden aikana olen monesti kaivannut apua isältä. Sitä "ei probleemaa" lausetta. Silloin kun isä sanoi noin, puolet huolista katosi kuin tuhka tuuleen. Isä soitti viimeisenä aikanaan paljon ja usein. Tarkoitan useaa kertaa päivässä, hän ei muistanut että oli jo soittanut, tai sitten muisti soittaneensa Jennille, ja olikin soittanut minulle. Silloin tuntui toisella tai kolmannella kerralla jo että voi ei, taas jutellaan samat jutut, isän muisti kun ei oikein pelannut. Nyt katselen hiljaa olevaa puhelinta, se ei enää soi, näytössä ei lue Iskä <3 . Yhä edelleen kaipaan noita puheluita, vaikka toki kaipaan sitä aikaa enemmän kun isän kanssa pystyi keskustelemaan oikeista asioista. Alkuun puhelimen hiljaisuus tuntui todella pahalta, pitkään tyhjentelin puhelin tietoja, jotta lokissa luki aina vastattu puhelu Iskä <3 . Nyt en enää sitä tee, mutta numero on yhä tallessa. Tulee varmaan olemaan vielä seuraavankin vuoden ja ehkä sitä seuraavan, poistan kun olen valmis.

Vuosi sitten tänään oli melkoinen hässäkkä. Meidän häät lähestyivät, ja oli ihana helle. Missä ihmeessä se helle nyt on?? Kaipaan sitä viikkoa ennen häitä, kaiken surun keskellä se odotus. Kohta on meidän päivä. Olen seurannut kun ihmiset päivittävät monesko hääpäivä menossa, ja miettinyt, me emme ehkä koskaan tule saamaan noin montaa hääpäivää, koska olimme sen verran vanhempia tuona päivänä. Se oli kuitenkin sen arvoista. Vakka löysi kantensa (huomaatteko, piilotettu typerä sananlasku tähänkin tekstiin). Vuosi sitten emme tienneet mitä tuleva tuo tullessaan. Olen miettinyt että vuosi 2012 oli rankka, mutta niin oli tämä kulunutkin vuosi. Elämä toi minulle juuri Samin viereeni, ihan heikkohermoinen ja itsekeskeinen ihminen ei olisi pysynyt mukana. Enää en koskaan sano, seuraavan vuoden on pakko olla helpompi.. Se ei sitä todennäköisesti ole! On otettava onni hetkestä ja oltava iloinen, kun pienet asiat menevät hyvin. Ei pidä ajatella että on yksin ongelmiensa kanssa tai kadehtia muiden elämää, on vain elettävä, rakastettava ja puhuttava. Suurimmaksi osaksi vaikeuksista selviää jos on rinnalla tuki. On se tuki sitten ystävä, avio- tai avopuoliso, äiti, isä tai joku muu, kunhan tuki on ja sen tuen on valmis ottamaan vastaan, selviää.

Ihmiset käpertyvät helposti omaan suruunsa ja kuplaansa. Eivät huomaa että apu olisi ihan vieressä, kun olisi voimia ottaa vastaan se ja hyväksyisi omat rajansa. Kaiksesta ei jaksa mennä yksin läpi. Se että ymmärtää että tarvitsee apua on jo iso voitto. Silloin apua pystyy ottamaan vastaan. Kukaan ei pysty, eikä kenenkään tarvitse pitää kaikkia lankoja käsissään. Kunpa sitä osaisi pyytää apua elämän vaikeissa hetkissä, ja olla apuna kun omat voimavarat riittävät. Minulla on ollut kokoajan joku johon nojata, se joku on Sami. Hän on ollut yötäpäivää vierelläni, vaikeina hetkinä, ja silloin kun elämä tuntuu ihanalta. Joten minulle on aivan sama, onko meillä vuosi, kaksi tai kolme takana, elettyä elämää on kummallakin paljon takana, ja se että pystymme olemaan tukena toisillemme tässä elämässä on upeaa. Minulla on se johon nojata ja minä olen se johon voi nojata. Nyt ja aina <3 !

https://www.youtube.com/watch?v=ZnaQ0SZehFQ

Alusta on hyvä aloittaa. Sekavaa sepustusta vähän sieltä sun täältä.

Tässä se nyt sitten on, mun uusi blogi. Se on nyt sitten minun ajatuksiani sen hetkisestä elämästä ja olemisesta. Mielipiteeni ovat omiani, ja ne voivat olla jonkun mielestä "vääriä". Saa olla sitä mieltä,  :) ! Ajattelin etten enää kirjoita, sen jälkeen kun "isi ei tule enää kotiin" blogin lopetin. Jotenkin vaan en osaa olla kirjoittamatta. Kaipaan hirveästi sitä kun saa kaiken ulos, pahan olon kirjoitettua tai sitten hyvän... riippuen siitä missä mennään.

Minulla on ollut melkoinen kesän alotus. Kaksi kokonaista viikkoa lomalla kahdestaan "ukko-kullan" kanssa Espanjassa, Barcelonassa. Kuvia lomareissulta kertyi yli 500 ja kokemuksia yhtä paljon. Ihan mahtava reissu. Minä jännitin etukäteen, mietitäänpäs... KAIKKEA. Pelkään lentämistä, mutta pelkäsin meidän yhteistä aikaakin. Me emme ole koskaan olleet kahdestaan. Aina on ollut pojat kuvioissa mukana. Sellaista se on kun ottaa leskirouvan riesakseen. Yhteistä aikaa ei vaan ole. Minua jännitti, onko meillä sittenkään asiaa toisillemme, oliko tämä sittenkään se "tähtiin kirjoitettu tarina", vai palaammeko lomalta pettyneinä toisiimme. Meidän lomamme oli huippu. Päivästä yksi, päivään neljätoista asti meillä oli asiaa toisillemme. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kivoja reissuja ja rakkautta. Meidän välillämme on paljon rakkautta, lomalla ja arjessa. Turhaan pelkäsin, me todella kuulumme yhteen. Nyt kahden viikon jälkeen on mielen vallannut jo haikeus. Koska meillä on seuraavan kerran aikaa toisillemme kahdestaan... vielä joskus on. Nyt ne hetket ovat illalla kun lapset nukkuvat.

Minä sain myös epäsuoraa "palautetta" reissulleni. En tietenkään niiltä ihmisiltä jotka asiasta puhuivat vaan toiselta taholta. Kuvani jotka tukkivat sosiaalisen median uutisvirran, eivät miellyttäneet kaikkia. Oli ollut puhetta miten raivostuttavaa on kun aina on sivut täynnä lomaa ja muuta lässyn lässyn läätä. Erittäin ylpeä olin itsestäni, koska en pahoittanut mieltäni. Asia huvitti minua. Jos se kerran niin hirveästi raivostuttaa, niin miksi ihmeessä ei piilota julkaisujani omalta aikajanalta, onko niitä kuvia ihan oikeasti pakko katsoa ja sitten seläntakana puhua ikävästi. No koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Aion jatkossakin postata lastenkuvia, lomakuvia, kahvikupin kuvia ja muita kuvia, ja ne jotka märisee varmasti jatkossakin märisevät. Sellaisen neuvon kuitenkin annan että ennen kun verenpaineet nousevat jonkun toisen lomakuvista ja naamakirja päivityksistä, piilota julkaisut, kaikkea kun ei ole pakko katsoa.

Nyt keskityn kesään (joka toistaiseksi vaikuttaa syksyltä), perheeseeni, ja töihini. Meillä on muutama mukava meno, ja minulla on mukava kesätyöpaikka. Nautin siis kesästä 2015 jolloin tulee ensimmäinen vuosi täyteen Rouva Leppäsenä. Tämä blogi ei siis tule kertomaan siitä miten selvitään surusta, jonka läheisen kuolema tuo, vaan se kertoo siitä, miten selvitään elämästä, juuri minun elämästäni. Tottakai koko elämäni tulen muistamaan sen mitä tapahtui kolme vuotta sitten, mutta nyt se on osa tätä blogia, ei sen koko sisältö. Edelleen opetellaan elämään perheenä, kaikki me, pojat, Enni, Sami ja minä. Sitä on kuitenkin aikaa opetella vuosia. Tällä hetkellä elämä todella tuntuu elämisen arvoiselta. Ehkä tulevissa blogeissa osaan koota ajatuksiani tarkemmin ja selvemmin. Tässä ensimmäisessä ei ollut päätä ei häntää... Vähän niinkuin Jaska sanoi pari kesää sitten nähneensä käärmeen jolla oli naama ja jalat, jotain yhtä sekavaa tämäkin blogi sisältää.