Tässä se nyt sitten on, mun uusi blogi. Se on nyt sitten minun ajatuksiani sen hetkisestä elämästä ja olemisesta. Mielipiteeni ovat omiani, ja ne voivat olla jonkun mielestä "vääriä". Saa olla sitä mieltä, :) ! Ajattelin etten enää kirjoita, sen jälkeen kun "isi ei tule enää kotiin" blogin lopetin. Jotenkin vaan en osaa olla kirjoittamatta. Kaipaan hirveästi sitä kun saa kaiken ulos, pahan olon kirjoitettua tai sitten hyvän... riippuen siitä missä mennään.
Minulla on ollut melkoinen kesän alotus. Kaksi kokonaista viikkoa lomalla kahdestaan "ukko-kullan" kanssa Espanjassa, Barcelonassa. Kuvia lomareissulta kertyi yli 500 ja kokemuksia yhtä paljon. Ihan mahtava reissu. Minä jännitin etukäteen, mietitäänpäs... KAIKKEA. Pelkään lentämistä, mutta pelkäsin meidän yhteistä aikaakin. Me emme ole koskaan olleet kahdestaan. Aina on ollut pojat kuvioissa mukana. Sellaista se on kun ottaa leskirouvan riesakseen. Yhteistä aikaa ei vaan ole. Minua jännitti, onko meillä sittenkään asiaa toisillemme, oliko tämä sittenkään se "tähtiin kirjoitettu tarina", vai palaammeko lomalta pettyneinä toisiimme. Meidän lomamme oli huippu. Päivästä yksi, päivään neljätoista asti meillä oli asiaa toisillemme. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kivoja reissuja ja rakkautta. Meidän välillämme on paljon rakkautta, lomalla ja arjessa. Turhaan pelkäsin, me todella kuulumme yhteen. Nyt kahden viikon jälkeen on mielen vallannut jo haikeus. Koska meillä on seuraavan kerran aikaa toisillemme kahdestaan... vielä joskus on. Nyt ne hetket ovat illalla kun lapset nukkuvat.
Minä sain myös epäsuoraa "palautetta" reissulleni. En tietenkään niiltä ihmisiltä jotka asiasta puhuivat vaan toiselta taholta. Kuvani jotka tukkivat sosiaalisen median uutisvirran, eivät miellyttäneet kaikkia. Oli ollut puhetta miten raivostuttavaa on kun aina on sivut täynnä lomaa ja muuta lässyn lässyn läätä. Erittäin ylpeä olin itsestäni, koska en pahoittanut mieltäni. Asia huvitti minua. Jos se kerran niin hirveästi raivostuttaa, niin miksi ihmeessä ei piilota julkaisujani omalta aikajanalta, onko niitä kuvia ihan oikeasti pakko katsoa ja sitten seläntakana puhua ikävästi. No koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Aion jatkossakin postata lastenkuvia, lomakuvia, kahvikupin kuvia ja muita kuvia, ja ne jotka märisee varmasti jatkossakin märisevät. Sellaisen neuvon kuitenkin annan että ennen kun verenpaineet nousevat jonkun toisen lomakuvista ja naamakirja päivityksistä, piilota julkaisut, kaikkea kun ei ole pakko katsoa.
Nyt keskityn kesään (joka toistaiseksi vaikuttaa syksyltä), perheeseeni, ja töihini. Meillä on muutama mukava meno, ja minulla on mukava kesätyöpaikka. Nautin siis kesästä 2015 jolloin tulee ensimmäinen vuosi täyteen Rouva Leppäsenä. Tämä blogi ei siis tule kertomaan siitä miten selvitään surusta, jonka läheisen kuolema tuo, vaan se kertoo siitä, miten selvitään elämästä, juuri minun elämästäni. Tottakai koko elämäni tulen muistamaan sen mitä tapahtui kolme vuotta sitten, mutta nyt se on osa tätä blogia, ei sen koko sisältö. Edelleen opetellaan elämään perheenä, kaikki me, pojat, Enni, Sami ja minä. Sitä on kuitenkin aikaa opetella vuosia. Tällä hetkellä elämä todella tuntuu elämisen arvoiselta. Ehkä tulevissa blogeissa osaan koota ajatuksiani tarkemmin ja selvemmin. Tässä ensimmäisessä ei ollut päätä ei häntää... Vähän niinkuin Jaska sanoi pari kesää sitten nähneensä käärmeen jolla oli naama ja jalat, jotain yhtä sekavaa tämäkin blogi sisältää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti